Ja lääkäriin...

Tämä tyttö se pääsee huomenissa taas kirurgin puheille. Koska edellisestä leikkauksesta ei ollut ehtinyt kulua vielä vuotta, sain varata ajan suoraan kir.polille. Aivan ennätys nopeasti sainkin ajan - tänään soitin ja huomenna näytille.

Ja siis syyhän on mikäs muu kuin uusiminen. Parina päivänä on ollut samanlaisia vihlaisuja kuin silloin "vanhaan aikaan". Tänään aamulla etsin onko mitään erityisen kipeätä kohtaa ja niinhän sormet osui kuumottavaan, kipeään paukamaan. Se on minusta aika omituisessa paikassa, koska on aivan leikkausarven yläpuolella. Voisi kuvitella, että siitä olisi saatu leikkauksessa kaikki pois. Lääkäri aiemmin arveli, että jos joskus uusii niin uusii jostain äärialueilta. Noh, pahin vaihtoehto on se, että tämä ulottuukin jonnekin sinne äärialueille.

Huomenna ollaan viisaampia. Tällä kerralla varaudun reippaalla annoksella buranaa ennen lääkäriaikaa...

Kuulumisia.

Ensimmäisestä leikkauksesta on nyt melkein vuosi ja 3 kk. Uusintaleikkauksesta vajaat 10 kk.

Kun katson taaksepäin pidemmällä aikajänteellä niin kyllä ne kivut vaan on koko ajan vähentyneet. Edelleen tikatulla laidalla on aika ajoin kipuja, mutta enää aika olemattomia. Sellainen liikunta, jossa ollaan häntäluun päällä tuo tullessaa muutamaksi päiväksi nipistelyjä. Keskiviivan ylittävät arvet kiristelevät, mutta eivät kylläkään haittaa elämää. Arvet on nyt alkaneet selvästi vaalentua.

Tsemppiä kanssavaivaisille :)

Vaihteeksi toisten takamuksista :)

On ollut aika mielenkiintoista kuunnella ihmisten tarinoita siitä miten erilailla eri paikoissa ja eri lääkärit hoitavat kipua. Lähinnä tarkoitan tässä nyt sitä kipua minkä kehittyvä paise tekee.

Eräs ystäväni on töissä sairaalassa, osastolla. Hän kertoi, että heille ainakin tulee kyllä selväksi kuinka kipeä kehittyvä ajos voi olla - se saa isonkin miehen itkemään ja vaatii todella hyvät kipulääkkeet. Itselläni silloin alkuaikoina oli ainoa "troppi" antibiootit. Kipulääkkeistä ei puhuttu lääkärissä mitään. Nyt viimeisellä kerralla ennen leikkausta söin samaan aikaan maksimiannosta ibuprofenia ja parasetamolia, jotka vei kivulta vain sen pahimman terän ja vain hetkeksi. Lääkärin mukaan sen enempää ei voi kotioloissa syödä. On kuitenkin myös sellaisia lääkäreitä, jotka ovat määränneet vastaavia lääkkeitä, joita annetaan leikkauksen jälkeiseen kipuun. Eräs takamustuttava kertoi päässeensä osastolle kiputippaan ja mikä autuus se hänelle olikaan.

Eli jos olet kipeä, vaadi kunnon lääkitys. Ja jos et itse jaksa vaatia, pyydä joku läheinen/ystävä vaatimaan puolestasi. On turha kärsiä ja kärvistellä kun kerran kipua on mahdollista hoitaa. Pahimmillaan se tekee normaalin elämisen täysin mahdottomaksi, kävelemisen, nukkumisen, syömisen... Se kipu ei ole "turha" taikka "siedettävä", sitä ei tarvitse kestää eikä sen kanssa tarvitse elää siihen kunnes paise puhkeaa/puhkaistaan. Ei vaikka lääkäri sitä mieltä olisikin ;)

Ensimmäisestä leikkauksesta 1 vuosi!

Ja uusintaleikkauksesta 7 kk.

Tuossa muutama päivä takaperin tein jotain sellaista, mitä en olisi voinut ennen leikkauksia kuvitellakaan tekeväni. Olin retkeilemässä 3 vuorokautta :) Normaalille, terveelle ihmisellehän tuo ei ole juttu eikä mikään, mutta minulle se oli jo pienoinen ihme. Tuon kolmen vuorokauden aikana kun käytin ainoastaan yleisiä vessoja, joista osa oli jotain ihan muuta kuin siistejä ja siivottuja. Suihkuun pääsin joka päivä, mutta nehän oli sitten myös monen leiriytyjän käytössä ja siis varmasti "pöpöpesiä". Vanhasta tottumuksesta odottelin tulehduksen merkkejä, mutta ei pienintäkään. Näemmä tämä kestää, tämä totuttelu elämään ilman sp:ta.

Vaihteeksi kipuja.

Huoh - takana on vähän normaalia rankempi viikonloppu. Tuolla takamailla on ollut aika kovia kipuja ja se taas on käynyt yllättävän ankarasti mielialan päälle.

Kipuilu alkoi loppuviikosta ja oli ensin tarkasti yhdessä kohtaa. Koitin painella ja tunnustella onko siinä kohti pattia tai erittääkö, mutta ei minusta mitään sellaista ollut. Oli vain tosi kipeä, pienikin painaminen sattui. No tästä seurasi sitten tietty ensin lähinnä paniikki. Kaikki lääkärissä käynnit ja leikkaussalimuistot tulvahti mieleen. Kävelin mielessäni monta kertaa saliin, kapusin pöydälle ja odottelin toimenpiteen alkamista :/ Viikonlopun aikana kipu alkoi "vaeltaa", tuntui vähän eri kohdissa ja erilaisena. Vaikka noita kipuiluja on ollut aika ajoin ennenkin, niin nyt jostain syystä oli henkisesti kaikkein rankin aika mitä leikkausten jälkeen on kertaakaan ollut. Täytyy myöntää, että tämä oli jopa aika pelottava kokemus. Ei kivun takia vaan juuri sen mielen mustuuden.

Naisilla sanotaan kierron vaikuttavan sp:n elämään ja myös arpien kehityskaareen. Lisäksi monella arvet kipuilevat säännöllisesti muutaman kerran vuodessa ihan säännön mukaisesti. Liekö minulle sattunut sitten nämä kaksi "kipuilun piikkiä" samaan aikaan, koska nyt kipuja ei enää ole. Jotenkin tässä ajattelee, että kaiken pitäisi olla jo täysin kivutonta ja helppoa kun ensimmäisestä leikkauksesta on pian vuosi ja toisestakin puoli vuotta. Täytyy muistuttaa itseään, että lääkärin mukaan kipuilu on normaalia vielä kaksi vuotta leikkauksesta. Vaan sepä kait tässä on ongelma, että ei voi tietää mikä kivun aiheuttaa. Onko kyseessä arpi-/hermokipu - sen kestäisikin ihan hyvin ja sehän ajan kanssa helpottaa. Mutta entä jos kyseessä onkin uusiminen...

Tässä kohti en voi olla miettimättä, että miten tämän vaivansa kanssa on osannut elää sen 15 vuotta ennen leikkausta!

Kurjaa, tylsää ja tympäisevää, että joudun postaamaan näin synkän kirjoituksen. Ai miten ihanaa olisi voida suitsuttaa hyvää oloa. Mutta, tästä taas mennään eteen päin päivä kerrallaan ja katsotaan mitä elämä tuo tullessaan.

Jotain positiivista on pakko laittaa tähän loppuun. Juttelin taannoin näistä kuvioista yhden ihmisen kanssa, jolta on sp leikattu 80-luvulla. Tähän päivään mennessä ei ole hänellä uusinut. Myöskin päivitin kuulumiset sukulaistyttöni kanssa. Hänellä on ollut sp-paise kerran, reilun 5 vuotta sitten eikä ole sen koommin vaivannut, ei harkittu leikkausta tms. Jotta ei nämä kaikki ole tämmöisiä marinan aiheita kuin meikäläisellä :)

Leikkauksesta 10 kuukautta.

Ja uusintaleikkauksesta 5 kk.

Tällä hetkellä arpi alkaa olla aika hyvin pehmennyt. Edelleen kiristää siinä missä kulkee keskiviivan yli, mutta muuten aika hyvä jo. Yksi kohta on jäänyt kovaksi "paukamaksi" (vähän niin kuin olisi herne ihon alla), ehkä semmoinen sentti kertaa sentti alue. Tuntuisi olevan vain siinä pinnassa, mutta olen kyllä miettinyt pitäisikö se vielä käydä lääkärille näyttämässä. Ärsytystä tai hankausta arpi ei oikein kestä, joten vaatteitten kanssa saa olla tarkkana ettei mikään sauma tms pääse hiertämään. Ja liikunta on edelleen sellainen asia mikä saa sitten sen leikatun alueen kipuilemaan.

Tämmöisiä tällä kertaa.

Kaiken se kestää - vai kestääköhän?

Minua alkoi oikein tosissaan tympiä kun melkein joka vihlaisu sai maailman sekaisin. Päätin, että nyt riittää "uusiko vai eikö uusi" pohdinnat. Jos uusii niin sitten varmaan makaan sängyssä ja itken silmät päästäni, mutta nyt aion päästää irti tästä jatkuvasta ahdistuksesta.

Liekö sitten joku vastaliike, mutta nyt olen kokeillut kaikkea mikä ennen leimautti tulehduksen. "Ano-too" kommentoi, että hänellä suklaa saa aikaan harmia. Minulla pahin oli jostain syystä maitotuotteet, erityisesti jäätelö. Ennen kipollinen jätskiä varmisti sen, että parin päivän päästä sai aloittaa antibiootit. Nyt olen siis syönyt jäätelöä :) Myös olen saunonut, ajanut polkupyörällä, maannut riippumatossa ja ainakaan vielä *sormet ristissä* ei noista mistään ole tullut mitään. Eikä tietysti oikeasti kuulukaan tulla, mutta omassa mielessä nuo kaikki asiat on vielä "kieltolistalla" ja sitä tässä kai lähinnä koitan purkaa.

Tällä hetkellä siis uusintaleikkauksesta on noin 4 kk. Arpi on edelleen paikkapaikoin kova ja kireä, mikä aiheuttaa tiettyä epämukavuutta. Myöskin se on jokseenkin kamalan näköinen, mutta onneksi tuota puolta itsestä ei juuri tarvitse esitellä :))

Hermokipua(ko) vain.

Eilen ja tänään on ollut aika rapsakoita kipuja. Olen kyllä viime aikoina liikkunut normaalia enemmän/rankemmin, joten voi johtua ihan siitäkin. Tai sitten tämä on sitä lääkärini ehdottamaa hermokipua. Tosin tänään kipu on ollut ajoittain jomottavaa ja sen olen oppinut tulkitsemaan tulehduskivuksi.

Niin tai näin - hermot on taas kivun takia jokseenkin kireällä. Jos kyseessä on tulehdus, kipu tod.näk pahenee lähipäivinä.

Olen miettinyt miten kiva olisi kun pääsisin jo sanomaan, että kaikki on ok ja leikkaukset on todella kannattaneet. Vaikka kyllä olen edelleen sitä mieltä, että se mitä viivan alle jää on pysynyt plussan puolella. Vieläkään en kertaakaan ole ollut niin kipeä kuin mitä olin ennen ensimmäistä leikkausta.

Tsemppiä kaikille tällä riesalla "siunatuille" ;)

Tarkastus takana.

Sain huokaista helpotuksesta!

Nyt ei tehty mitään vaan jäätiin seurailemaan tilannetta. Siinä kolossa ihon alla ei ollut verenvuotoa vaan arpikasvua. Aiemminhan lääkäri arveli, että kuoppa ei kasva täyteen vaan jää kuopalle. Nyt kuitenkin siis ihon alla on tapahtunut odotettua reilumpaa arpikasvua, jolloin kuoppa on täyttynyt. Sen arpikudoksen verenkierto on se, mikä saa alueen näyttämään "veriseltä" ja tummalta. Tämä oli taas minulle ihan uusi juttu.

Mutta, hyvä näin. Todella hyvä :)

Kaksi kuukautta uusintaleikkauksesta ja lääkäriin.

Taas pääsen tervehtimään lääkäriäni, johan siitä edellisestä käynnistä ehti kuukausi kuluakin :)

Eilen tuntui niin tuttua nipistelyä ja kun tähystelin pelin kautta niin huomasin siinä jäljelle jääneessä pienessä kuopassa jotain outoa. Tuo oman perän tarkasteleminen on ehkä maailman hankalin homma, mutta mitä siitä nyt selvää sain niin taas on nestetasku tullut ihon alle. Minusta se on lähinnä veripussi sen uuden ohuen ihon alla. Jos tilanne on sama kuin viimeksi, tiedossa on taas leikkaussalikeikka. Toisaalta tympii, toisaalta melkein ällistyttää että eikö tämä nyt vieläkään todellakaan ollut tässä?! Noh, nyt koitan olla hermoilematta ennen lääkärin arviota. Voihan olla, että ei mitään isoa korjattavaa ole...

Kuukausi + viikko uusintaleikkauksesta.

Kävin eilen näyttämässä haavan leikanneelle lääkärille. Arvelin itse, että siinä on ehkä jotain outoa. Noh, aika iloinen yllätys oli se, että haavassa on kuulemma iho päällä ja sain luvan lopettaa haavahoidon.

Toisessa reunassa on paksuntumaa, mutta se on arpikudosta. Onkalo ei myöskään kasvanut nyt ihan ylös asti vaan tulee jäämään kuopalle. Lääkärin mukaan sen ei pitäisi haitata millään lailla. Itse mietin, että jääköhän sinne vaatenukkaa tms... Aiemmista leikkausarvistani tiedän kuitenkin sen, että aika tasoittaa kyllä paljonkin.

Kysyin myös vihlomisesta ja kivusta sillä puolen haavaa, joka ensimmäisessä leikkauksessa jäi tikeillä kiinni. Lääkäri arveli sen olevan hermokipua, jonka voi odottaa häviävän kahden vuoden kuluessa. Nyt siis on aika jatkaa normaalia elämää. Jos jotain jatkossa tulee, niin se sitten taas hoidetaan uutena asiana. Toivottavasti ei :)

Hoitoa ja hötöä - kuukausi leikkauksesta.

Uusintaleikkauksesta on nyt aika tarkkaan kuukausi. Onkalo on pienentynyt nopeasti ja se on ollut helppo hoitaa kotona. Nyt alkaa olla jo vaikea saada täyte pysymään paikoillaan. Ainoana riesana on ollut se hötökudos, jota on rapsittu pois aina hoitajan toimesta. Sinänsä ihan mitätön toimenpide, ei todellakaan satu tai ole muutenkaan ikävä. Muutoinkaan haava ei ole ollut kipeä, erittää todella minimaalisen vähän eikä mitenkään muistuttele itsestään.

Nyt taas varovasti toivon, että menisi pian kiinni eikä uusisi enää ikinä, koskaan, milloinkaan. Tai jos uusii tällä tavalla niin fine, mutta ettei tekisi salaa hiljalleen uutta onkalostoa jossain tuolla pakaroitten sisällä. Sen leikkauksen kestäisin, samoin haavan hoidon, mutta sitä alkukipua, pettymystä, miettimistä onko iso vai pieni ja leikkauksen odottelua... Kuulostaa varmaan hassulta, nuohan on paperilla niitä pieniä harmeja koko projektia ajatellen, mutta silti - se henkinen puoli on ainakin minulle tuottanut eniten piinaa.

Hötökudosta.

Nyt onkaloon on alkanut kasvaa hötökudosta. Kun kävin hoitajalla tarkastuksessa (käyn 2 x viikossa), hän huomasi sitä olevan ja rapsi sen pois. Se hötökudos on kuulemma vaaleaa/valkoista eikä esim tartu pumpulipuikkoon vaan vaatii vähän järeämmän rapsuttelun ennen kuin irtoaa. Se estää paranemisen ja siksi se on poistettava. Jos hötöä jää onkaloon, kasvaa iho kyllä päälle, mutta alle jää parantumaton alue, tyhjää = valmis onkalon alku.

2 viikkoa uusintaleikkauksesta - lääkärintarkastus.

Nyt on taas lääkäri katsonut haavan. Ensimmäinen kerta sitten uusintaleikkauksen. Hän jälleen tarkisteli puikolla ja puhdisti mekaanisesti. Nipisteli vähän, mutta siis todella hyvin vähän. Sain onkaloon uuden sorbactin ja haavalapun päälle. Nyt kuulemma onkalon pitäisi olla täysi ja haavan kiinni muutaman viikon kuluessa. Kuulostaa minusta aika, noh, hulppealta lupaukselta ottaen huomioon, että viimeksi haava oli kiinni 2,5 kuukautta leikkauksesta. Tosin nyt toimenpide oli pienempi eikä alla ollut tulehdusrumbaa.

Kyselin vähän miksi nyt teki tuommoisen nestetaskun. Kuulemma koska ensimmäisen leikkauksen jälkeen se kohta ei tarttunut kunnolla kiinni, vaan alkoi tehdä uutta onkaloa niin siihen on jäänyt pala onteloa muodotavaa kudosta. Silloinhan se alue vain avattiin ja hoidettiin avonaisena pohjasta ylös. Ilmeisesti se avohoitoisuus ei kuitenkaan takaa uusiutumattomuutta jos sinne jotain "väärää" jää.

No, mutta nyt kaikki vaikuttaisi olevan hyvin jos vain onkalo kasvaa kiinni kuten kuuluu. Jos iho aikoo mennä kiinni ennen kuin kolo on täysi tai siihen alkaa kehittyä "hötökudosta", sitten takaisin sairaalaan. Muutoin jatkan elämää normaalisti.

Lääkärini sanoi vielä, että koska se alkuperäinen onkalosto oli niin hurjan suuri, sinne on voinut jonnekin syvälle jäädä jotain. Minkäpäs sille sitten mahtaa. Aikanaan se sieltä sitten luultavasti tulee ilmi ja leikataan taas, mutta jos ei nin hyvä niin.

Kotihoitoa.

Olen nyt hoitanut haavan kotona. Viikonlopun jäljiltä kävin tarkistuttamassa hoitajalla, joka tuumasi että ihan hyvin on hoidettu ja siistiltä näyttää. Perjantaina käyn taas näytillä ja sitten taas hoitelen kotona. Ensi viikolla käyn sairaalassa lääkärini puheilla. Toivotaan, että hän on tyytyväinen myös. Vähän jännittää se käynti, koska usein on jouduttu jotain pientä siinä vastaanotolla tekemään (napsittu nekroottista ihoa pois tai avattu vähän lisää, tuikittu "sukkapuikolla" ja tarkistettu ettei ole onteloita). Sinänsä ihan pieniä juttuja, mutta tämä lääkäri ei kovin mielellään puuduta... Vaikka pieniä kipujahan ne on loppujen lopuksi.

Haava itsessään tuntuu aika hyvältä. Tällä kerralla jostain syystä Sorbact tarttuu kiinni. Ilmeisesti jonkin verran vuotaa verta ja sitä myöten sekä sorbactin irrottaminen että suihkuttelu nipsii hieman. Nyt on ruvennut myös erittämään aika reilusti, eilen ihanaa vihreää töhnää - toivottavasti kukaan ei syö tätä lukiessaan :) Onneksi siellä "pilonidal.org" sivustolla on aika hyvin kerrottu haavan paranemisen vaiheet ja sen mukaan tämä viherryskin kuuluu asiaan.

Haava hoidettu ensimmäisen kerran itse.

Aika hyvin meni. Aikaa kului enemmän kuin hoitajalta, mutta muuten ei ollut ongelmia. Leikkasin sorbactia saman mittaisen pätkän kuin eilen tk:ssa hoitaja leikkasi, mutta en saanut kyllä kaikkea menemään millään. Tosin eilen jo kuulemma oli siinä ja siinä mahtuuko koko pätkä paikalleen. Onkalo siis jo kasvaa kiinni hyvää vauhtia! Vähän tässä haaveilen, että jo kävisinkin tk:ssa vain vaikka kerran viikossa ja hoitaisin muuten itse kotona.

Tänään koitan ehtiä selaamaan vanhempia tekstejä, jotta löydän vähän osviittaa koska on vaihdettu täyte Aquaceliin ja koska harvennettu vaihdot joka toiseen päivään.

1+4 vrk

Nyt olo alkaa tuntua jo jokseenkin normaalilta. Ajatella miten pian...

Maanantai meni siis sairaalassa. Tiistai meni tokkurassa :) Nukuin aika paljon ja se taas johtui varmaan vahvoista kipulääkkeistä. Keskiviikkona otin enää vain Buranaa ja olo oli aika kehno. Kipuja ei ollut yhtään, mutta muuten tuntui siltä kuin olisin ollut aivan tuhannen taalan krapulassa. Hiotti, tärisytti, sydän hakkasi, oksetti, huimasi... Torstaina olo oli jo aika pirteä ja pystyin syömään ihan normaalisti. Tänään perjantaina en ole ottanut edes sitä Buranaa, olo aika hyvä. Joka päivä oon käynyt haavahoidossa - aika hurja määrä täytettä sinne taas menee. Eilen aloitin karnosiini, C-vitamiini, kalaöljykuurin. Jostain syystä joku noista em tuotteista käy vatsan päälle. Yöllä poltti ylävatsaa aivan hillittömästi. Toivotaan, että helpottaa, tosin voi olla että annostusta on pakko keventää.

Viikonloppuna on tarkoitus selvitä haavahoidosta itse. Nyt sen pitäisi onnistua, koska toisin kuin viimeksi onkalo on aika selkeä, avoin kolo. Ei tarvitse täyttää mitään hankalia tunneleita. Ja maanantaina olisi tarkoitus jatkaa töitä!

Tämä projekti on ainakin tähän asti ollut ihan niin toisenlainen kuin se ensimmäinen ja hyvä niin. Toivottavasti jatkuu samanlaisena :)

Voin hyvin kuvitella, että jos olisin aikoinaan päässyt ajoissa leikkaukseen, olisin selvinnyt tämmöisellä suht pienellä leikkauksella ja hoitamisella. Puhumattakaan siitä, että se yli 15 vuoden kipuilu ja kärsimys olisi jäänyt kokonaan kokematta... Ja tämän takia haluan entistä enemmän korostaa - menkää ajoissa lääkäriin, olkaa rohkeita ja hoitakaa vaiva pois ennen kuin pikkuriesasta kasvaa jättiläinen.

Leikkaus takana.

Nyt se on ohi, takana, tehty, käyty läpi, selvitetty!

Edellinen päivä meni todella hermostuneissa merkeissä. Jotenkin sitten kun pääsin aamulla päiväkirurgiselle, rauhoituin aika hyvin. Ilmoittauduin, vaihdoin vaatteet ja sitten kävin odottelemaan odotustilaan. Ja siis erittäin harvinaista kyllä, pystyin istumaan ihan rauhassa aloillani ja jopa juttelemaan yhden mukavan rouvan kanssa :) Noin tunnin odotuksen jälkeen sain 2 buranaa, mutta ensimmäistä kertaa ei annettu pahoinvointia estävää lääkettä.

Sitten tapasin lääkärin ja aika pian sen jäkeen lähdettiin leikkaussaliin. Tälläkin kerralla leikattiin "oikeassa salissa" eli ei päiväkirurgisen puolella. Oli aivan todella mukavat hoitajat, rauhoittavat. Noh, salissa kävin leikkauspöydälle ensin selälleni, laitettiin tippa ja "lätkät" selkään ym sensorit. Sitten käännyin kyljelleni ja laitettiin selkäydinpuudutus (spinaali). Oikea puoli puutui hyvin ja vauhdilla, mutta vasen ei, joten pistettiin toisenkin kerran. Sitten leikkauspöytää "vatkattiin", jotta puudute leviäisi kunnolla. Sitten alkoi varsinainen leikkaus, joka oli aivan todella nopea eikä mitään kipuja ollut. Olin varautunut isoonkin operaatioon, mutta aika pienen palan poistolla pääsin.

No ja sitten heräämöön. Siellä alkoi taas vapisuttaa, mutta sain lisää peittoja ja sen ihanan "puhalluspeiton", joka lämpiää. Kipulääkettä en tarvinnut enää kanyylin kautta. Tunnin torkahtelin siellä ja sitten tulikin hoitaja kärräämään minua päiväkirurgisen heräämöön. Ai että miten olikin pirteä ja hauska hoitaja ja sillä kyllä oli vaikutus omaankin mielialaan. Kiitos vaan hänelle :) Muutama tunti meni siinä ennen kuin jalkoihin palasi tunto, torkahtelin ja luin odotellessa. Kipulääkettä sain tabletteina muutamaan otteeseen, eikä sitten kyllä mitään kipuja ehtinyt tullakaan.

Sitten kun olin jo vähän kävellytkin, hoitaja tuli vaihtamaan keittosuolataitokset (niin, haava jätettiin auki) sorbaktiin. Haava kuitenkin rapsahti sen verran vuotamaan, että lääkäri pyydettiin paikalle ja onkalo täytettiin uudelleen keittistaitoksilla. Sain ohjeeksi käydä seuraavana päivänä hoitajan luona vaihdattamassa taitokset. Pääsin kuitenkin kotiin siinä sitten aika pian. Sairaalaan menin aamulla jo seitsämäksi ja kotiin lähdin neljän jälkeen - päivän reissu. Automatka meni hyvin, kotona ilta kului torkkuessa. Makoilin selälläni haavan päällä, jotta ei enää vuotaisi. Kipuja ei juuri ollenkaan, jos jotain miinusmerkkistä haluaa hakea niin se huimaus ja tokkura mikä kipulääkkeistä tuli.

Leikkausaika tuli.

Ensi viikolla sitä lojutaan taas leikkurin pöydällä. Ne on yksiä niitä elämän piinallisimpia minuutteja kun kävelet leikkaussaliin ja käyt siihen leikkauspöydälle makaamaan. Sitten laitetaan tippa ja selkäydinpuudutus ja rauhoittavat ja odotellaan että tunto alkaa hävitä. Ensin alkaa jalkapohjia lämmittää ja sitten nousee ja nousee. Siinä kohti kun lääkäri tulee ja kertoo, että aloitetaan, alkaa vähän helpottaa. Siinä leikkauksen aikana kuulen tuomion kuinka leikataan ja siitä riippuu sitten se toipumisaikakin pitkälti. Ja sitten heräämöön ja taas odotellaan, että tunto palaa, että kivut alkaa, että jalat kantaa, että voi käydä vessassa, että saa vaihtaa vaatteet ja soittaa hakijalle...

Viimeksi oli ylimääräistä jännitysmomenttia siinä, kun arvottiin pääsenkö kotiin vai jäänkö osastolle. Se arpominen alkoi siinä heti kun lääkäri tarkasti ennen leikkausta ja loppui vasta hetki ennen kuin päiväkirurginen suljettiin.

Nyt niin toivon, että kaikki menee hyvin ja sujuvasti, selkeästi ja tietty mielellään mahdollisimman vähillä kivuilla.