Ei heikkohermoisille - leikkauskertomus.

Ennen leikkausta söin siis antibiootteja p a l j o n. Tarkoitus oli saada tulehdus asettumaan. Viikkoa ennen leikkausta oikean pyllynposken puolella ajos puhkesi. Täytyy myöntää, että on aika vaikea olla itsensä kanssa kun ahteri pukkaa hirvittävän pahan hajuista märkää aivan valtavasti. Vietin puolet ajasta suihkussa, toisen puolen koitin topata kankun päälle milloin mitäkin, jotta olisin voinut oleilla edes jotenkin normaalisti (ja huom. olin koko ajan sairaslomalla=kotona sisällä). Kaikki mahdollinen kodin pehmoarsenaali tuli testattua yösiteistä pyyhkeisiin. Pahin turvotus ja kipu ehtikin helpottaa leikkauspäivään mennessä. Itse ajattelin, että eihän tässä mitään, takamus näyttää jo ihan entiseltä. No, leikkaavalla lääkärillä oli asiasta toinen mielipide...

Leikkaus oli suunniteltu tehtäväksi päiväkirurgisella ja tarkoitus oli päästä illaksi kotiin. Kärsin suunnattomasta toimenpidepelosta ja olin varmasti kokolailla hoitajien painajaispotilas. Ensin vaihtamaan sairaalan vaatteet päälle ja sitten ihan heti suoraan hoitajan haastatteluun. Jotenkin olin kuvitellut saavani jotain rauhoittavaa, mutta sain yhden Buranan :/ Siitä heti perään lääkärin arvioon. Hän tutkaili persaustani ja totesi, että paha on ja kuitenkin pakko leikata. Yleensä nämä koitetaan leikata suht rauhallisessa vaiheessa. Sanoi myös, että leikataan laajasti, jätetään auki ja joudun jäämään osastolle. Siinä kohdassa oli silkka hysteria lähellä...

Kävin soittamassa hakijalle, että ei tarvitse hakea, jään sairaalaan. Jo kesken puhelun haettiin saliin. Leikkausta ei tehtykään päiväkirurgisella vaan "oikeassa" isossa salissa. Välikommenttina tässä kohtaa - jostain syystä jokainen ihminen, jonka kanssa olin siihen mennessä siellä sairaalassa puhunut ihmetteli, että :"Ai, vastako tätä ensimmäistä kertaa leikataan?". Se ei ole kovin mieltä ylentävää kun on pääsemässä eroon jostain mitä on inhonnut liki koko elämänsä ja turhan monesta suusta se toivo rutataan maanrakoon tai alemmas.

No, saliin ja seljälleen, tippakanyyli käteen. Sitten selkäydinpuudutus, joka meni todella huomaamattomasti. Siinä vaiheessa sain myös rauhoittavaa ja olo tasoittui siedettäväksi, mutta ei missään nimessä tyyneksi. Sitten lääkäri saapui ja kertoi heti että aloittaa leikkauksen. Yhdessä vaiheessa aloin tuntea saksimista. Sanoin siitä heti ja sain kipulääkettä sillä sekunnilla. Leikkauksen aikana lääkäri ilmoitii koittavansa saada laitettua tikit, joskin varoitti, että haava todennäköisesti joudutaan avaamaan parin päivän kuluttua uudelleen. Tulehdus- ja uusiutumisriski oli vaarana. Lopuksi kertoi uskovansa saaneensa koko onkaloston pois.

Seuraavaksi minut pyöräytettiin selälleen ja siirrettiin heräämöön. Hoitaja kävi kysymässä ihan viiden minuutin välein onko kipuja. Missään vaiheessa ei ollut, silti sain pariin otteeseen kanyyliin kipulääkettä. Kaksi tuntia olin siellä ja siinä jossain vaiheessa joku varovasti arveli että saatan ehkä, mahdollisesti päästä illaksi kotiin.

Parin tunnin päästä tuli siirto päiväkirurgisen heräämöön. Edelleen koko ajan seurattiin kiputilannetta. Kolmisen tuntia leikkauksesta alkoi jalkoihin palautua tunto ja vähitellen pystyin liikuttelemaankin niitä. Syömistä ja juomista tarjottiin, mutten saanut alas kuin mehukeittoa. Ei siksi, että olisi ollut paha olo, sen verran vaan vielä jännitti ettei tehnyt mieli. Noin tunti ennen kuin päiväkirurginen oli menossa kiinni, minua kävelytettiin varovasti. Lääkäri kävi vielä katsomassa ja antoi luvan lähteä kotiin jos itsestä tuntui että varmasti pärjää. Soitin hakijalle, sain mukaani pinkan sidetarpeita ja iki-ihania verkkopöksyjä :) Myös sain todella vahvat kipulääkkeet (vastaavia olen saanut osastolla ison leikkauksen jälkeen) ja hoito-ohjeet. Vielä kun vaihdoin omia vaatteita päälle, hoitaja kyseli enkö tahtoisi jäädä osastolle.

Ja tähän väliin kehuja. Minusta oli aivan mieletöntä, miten turvallinen olo tällaisella superjännittäjällä oli kaiken sen hoidon ja huolehtimisen keskellä. Jos minusta olisi kiinni niin hoitajat saisivat palkankorotukset tuplana. Moniko meistä pystyisi samaan - hoivaan ja toisesta välittämiseen, fyysisesti raskaaseen nosteluun ja kääntelyyn puhumattakaan siitä että ovat työkseen ja vaapaaehtoisesti tekemisissä kaikenmaailman eritteitten, veren yms kanssa. Mittaamattoman arvokasta on heidän työnsä!