Taas lähempänä maalia ja normaalia elämää!

Proteiinia on tämä tyttö syönyt varmasti enemmän kuin kehonrakentajat keskimäärin. Voi olla etten lähimpään muutamaan vuosikymmeneen halua nähdäkään raejuustoa, tonnikalaa, kanafilettä, pinjansiemeniä tai mitään muutakaan proteiinipitoista. Mutta siitä proteiinista se haavan kasvu tai lähinnä kasvamattomuus oli kiinni! Nyt elimistö on taas saanut paljon proteiinia ja haava mennyt kiinni hyvällä vauhdilla. Jopa niin, että hoitajan taholta tuli ehdotus harventaa hoitokäyntejä. Jotta iho ei menisi kiinni vielä, Aquacell laitettaisiin edelleen, mutta vaihdettaisiin vain joka toinen päivä. Näin haava saisi rauhan parantua loppuun.

Jotenkin tästä on tullut niin rutiinia jo, etten tiedä kuinka osaan ollakaan sitten kun ei tarvitse käydä haavahoidossa.

7 viikkoa leikkauksesta...

Totean heti alkuun itseni mainonnan uhriksi ja tunnustan hankkineeni karnosiinikapseleita. Olen ottanut reilusti yli sen annoksen mitä purkin kyljessä suositellaan - minun annos on 4 x 400 mg. Tiedä sitten oliko kapseleitten taikaa vaiko ajan, mutta nyt se auki pysytellyt toisen puolen pintahaava meni kiinni! Yyyyyesh! Sen sijaan toinen puoli, se jossa on onkalo kasvamassa syvyyksistä kohti pintaa, on nyt aiheuttanut harmia. Kasvu on hidastunut huomattavasti. Se on itseasiassa pysäyksissä. Koitan kasvattaa proteiinin määrää ruokavaliossa - tarkoitus on saada noin 60 gr per vuorokausi. Alkuun pidin tuosta määrästä tiukasti kiinni, mutta hyvän paranemisen myötä ote lipsui :/Sen lisäksi, että paraneminen on pysähtynyt, on haavan pohja alkanut vuotaa verta. En tiedä onko se hyvä vai huono asia. Eikä tiennyt hoitajakaan. Siinä mielessä lienee hyvä, ettei onkalo ainakaan kasvata ihoa pintaan liian pian. Niinkin voi kuulemma käydä, että vaikka onkalo on vielä selkeästi olemassa, iho kasvaakin päälle. Siihen sitten jää kuoppa, joka taas kerää itseensä kaiken maailman hiet, vaatenukat sun muut. Eiköhän tämä taas tästä :)

Leikkauksesta 1 kk ja 10 päivää eli 6 viikkoa.

Tilanne nyt...

Käyn joka päivä haavahoidossa. Viikonloppuisin sairaanhoitaja käy kotona. Tämä on minusta erinomainen järjestely, koska kotona haavanhoito olisi hankalaa ja ai minkä mielenrauhan se tuokaan kun ammatti-ihminen katsoo haavan säännöllisesti. Kipuja, oikeita, kovia ei ole, mutta sellaisia satunnaisia säväyttäviä vihlaisuja, kihelmöintiä ja pieniä jomotuksia on melkein joka päivä. Särkylääkkeitä en ole enää tarvinnut. Kaikki normaali liikkuminen ja elämä onnistuu lukuun ottamatta saunomista, uimista yms. Tästä seuraa se, että haavan suojana olevat laput ja teipit enää tahdo pysyä kiinni ihossa. Ongelma ratkaistiin "filmillä", ohuella läpinäkyvällä kalvolla, joka pysyy hyvin. Niin hyvin, että sen poistaminen tuo vedet silmiin joka kerta :)

Se puoli haavasta, joka avattiin ja jota hoidetaan avoimena on kasvanyt pohjasta ylöspäin hyvin. Jäljellä on ehkä 1/4 osa jos sitäkään. Tähän asti sitä on täytetty Sorbactilla, nyt täyteaine vaihdettiin Aquaceliin.

Sitten taas se puoli, joka tarttui hyvin kiinni tikeillä on jostain syystä edelleen auki pinnasta. Sekin silloin viimeisessä lääkärintarkastuksessa koitettiin ja katsottiin, että onkaloa ei pitäisi olla, ei uutta eikä vanhaa. Silti hieman huolestuttaa...

4. leikkauksen jälkeinen tarkastus sairaalassa.

No sitten kahden viikon kuluttua taas sairaalaan näyttämään haavaa. Lääkäri tarkisti, että on kunnolla kiinni tikatulta osin ja ettei kuoppa tee mihinkään uutta onkaloa. Tarkastusväline oli sellainen metallinen "sukkapuikko". Sillä tuikki haavoja ja kokeili meneekö läpi/syvemmälle. Teki aavistuksen häijyä, mutta ihan siedettävä toimenpide silti. Mielelle se tuikkiminen teki vain hyvää, koska uusia onkalon alkuja tai auki jääneitä ei löytynyt. Enää en sitten uutta aikaa sairaalaan saanut. Kyselin lääkäriltä uusiutumisen riskeistä ja kuulemma vaikka nyt näyttää hyvältä niin se pieni riski on kuitenkin aina olemassa. Jos joskus uusii tai esittää pienintäkään viitettä siihen, että jotain on pielessä niin jos heti hoidetaan selviän todennäköisesti paljon pienemmällä leikkauksella kuin nyt.

Lääkkeitä, lääkkeitä

Koitan kerätä tähän listaa mitä kaikkea apteekkitarviketta kesän kulkuun on mahtunut. Nämä käytetty noin 1 kuukauden aikana:

särkylääkkeet:
Ibumax 400 mg x 10 kpl 4 pakettia
Ibuxin 400 mg x 10 kpl 2 pakettia
Burana 600 mg x 30 kpl 2 pakettia
Burana 800 mg x 30 kpl 1 pakettia
Panadol 500 mg x 12 kpl 4 pakettia

antibiootit:
Kefexin 750 mg x 20 kpl 1 paketti
Kefexin 500 mg x 20 kpl 1 paketti
Tavanic 500 mg x 10 kpl 1 paketti
Tavanic 500 mg x 5 kpl 1 paketti
Trikozol 400 mg x 30 kpl 1 paketti

muut:

1 rulla suihkuteippiä
10 x 10 cm sideharsotaitoksia 20 pakettia

Se mitä pelkäsin, mutta että kannattiko se....

Haavan oli tarkoitus siitä sitten parantua ja varasin ajan tikkien poistoon. Tikeistä oli tarkoitus päästä kaksi viikkoa leikkauksesta. Mielessäni oli pieni huoli siitä, että haava ei paranisikaan kunnolla. Antibioottia ei minulle enää luvattu, vaan lääkäsi sanoi, että jos haava ärtyy/tulehtuu niin se avataan ja hoidetaan avonaisena. 9 päivää leikkauksesta haava sitten kipeytyi ja seuraavana aamuna soitin sairaalaan. Hoitaja kehotti ottamaan yhteyttä omaan terveyskeskukseen ja hakemaan antibioottikuurin. Kerroin mitkä ohjeet sain leikanneelta lääkäriltä ja vihdoin sain ajan. Lääkäri katsoi ja totesi, että toiselta puolen kudokset ei olleet tarttuneet kiinni. Siinä missä oli tikkilanka, oli jonkin verran kiinni, mutta koska tikkejä oli sillä laidalla 2 niin väleihin oli jäänyt isot avonaiset montut eikä haava näyttänyt parantuvan. Montut puhdistettiin ja niihin tungettiin sorbactnauhaa ja -taitosta. Sain ohjeeksi käydä joka päivä haavahoidossa. Tikit poistettaisiin suunnitellusti muutaman päivän päästä ja uudestaan sairaalaan piti mennä kaksi päivää tikkien poistosta. Jos haava olisi lähtenyt paranemaan hyvin, olisi jatkettu vain haavahoitoa terveeksi asti, jos ei, haavaa avattaisiin lisää. No sitten kävin haavahoidossa (ei paha juttu ollenkaan), tikit poistettiin ja sitten ajallaan taas sairaalaan. Lääkärini tuumasi, ettei haava parane kunnolla, on avattava vähän lisää. Seuraavana tuntuikin jo nips ja naps kun leikkasi auki siinä heti sen kummempia puuduttelematta. No enpä ainakaan ehtinyt etukäteen jännitellä :) Nyt hoidettavana oli siis haava, josta puolet oli tikkien jäljiltä kiinni syvältä, mutta pinnasta auki ja puolet auki isona onkalona. Haavahoito jatkui joka päivä ja uusi aika sairaalaan kahden viikon päähän.

Oma koti kullan kallis!

No siis leikkauksen jälkeen sain kuin sainkin lopulta luvan lähteä kotiin. Noutajani sai auton ihan osaston oven eteen, joten kävelymatkaa oli muutamia metrejä. Se oli aika helppo pala, mutta sitten se autoon istuminen... Ujuttauduin tavallaan kyljelleni siihen etupenkille niin, että paino oli vasemman lonkan päällä. Toisella kädellä roikuin kauhukahvassa ja toisella painoin penkkiä vasten nostaen itseäni ylös pahimpien töyssyjen kohdalla. Miten voikin kaupungissa ja vielä sairaalaan johtava tie olla niin huonossa kunnossa?! Leikkauspäivänä alkoi kesän kovimmat helteet. Onneksi kotimatka ei ollut varttia pidempi, muutoin olisi saattanut olo käydä todella tukalaksi. Kotona söin hieman, otin sairaalasta saadun kipulääkkeen ja nukahdin sohvalle. Takana pitkä nauha valvottuja, kivuliaita öitä, joten nyt nukuin kuin lapsi pitkälle aamuun. Seuraavana päivänä sain ottaa haavataitokset pois. No, taitokset... ...tyynyn ennemminkin. Meikäläisen hyppypepusta irtosi taas läheisille huumoria... No siis, taitokset pois ja suihkuun. Ihanaa! Etukäteen vähän pelkäsin josko suihkuttelu sattuisi, mutta eipä sattunut ollenkaan. Kurkistelin varovasti sitä leikkaushaavaa. Jotenkin oli olettanut, että se olisi yksi viiva, mutta olikin tavallaan kuin u-kirjain, mutta väärin päin. Haava lähti toisesta kankusta ylöspäin, kaarsi ylhäältä häntäluun yli ja laski alas toisen kankun puolella. Yhteensä mittaa oli ehkä noin parikymmentä senttiä. Uudet (edellisistä noin 1/10) laput suojaksi ja menoksi. Suihkuttelin 2 kertaa päivässä ja aina samalla vaihdoin sideharsolaput uusiin. Särkylääkkeitä otin ihan reilusti ja olo oli suhteellisen hyvä sekä kivut oikein siedettäviä. Kolme päivää leikkauksesta oli ensimmäinen tarkastus sairaalassa ja leikkauksen tehnyt lääkäri tarkasti. Totesi kaiken olevan hyvin, puhdisti haavan ja lähetti kotiin.

Ei heikkohermoisille - leikkauskertomus.

Ennen leikkausta söin siis antibiootteja p a l j o n. Tarkoitus oli saada tulehdus asettumaan. Viikkoa ennen leikkausta oikean pyllynposken puolella ajos puhkesi. Täytyy myöntää, että on aika vaikea olla itsensä kanssa kun ahteri pukkaa hirvittävän pahan hajuista märkää aivan valtavasti. Vietin puolet ajasta suihkussa, toisen puolen koitin topata kankun päälle milloin mitäkin, jotta olisin voinut oleilla edes jotenkin normaalisti (ja huom. olin koko ajan sairaslomalla=kotona sisällä). Kaikki mahdollinen kodin pehmoarsenaali tuli testattua yösiteistä pyyhkeisiin. Pahin turvotus ja kipu ehtikin helpottaa leikkauspäivään mennessä. Itse ajattelin, että eihän tässä mitään, takamus näyttää jo ihan entiseltä. No, leikkaavalla lääkärillä oli asiasta toinen mielipide...

Leikkaus oli suunniteltu tehtäväksi päiväkirurgisella ja tarkoitus oli päästä illaksi kotiin. Kärsin suunnattomasta toimenpidepelosta ja olin varmasti kokolailla hoitajien painajaispotilas. Ensin vaihtamaan sairaalan vaatteet päälle ja sitten ihan heti suoraan hoitajan haastatteluun. Jotenkin olin kuvitellut saavani jotain rauhoittavaa, mutta sain yhden Buranan :/ Siitä heti perään lääkärin arvioon. Hän tutkaili persaustani ja totesi, että paha on ja kuitenkin pakko leikata. Yleensä nämä koitetaan leikata suht rauhallisessa vaiheessa. Sanoi myös, että leikataan laajasti, jätetään auki ja joudun jäämään osastolle. Siinä kohdassa oli silkka hysteria lähellä...

Kävin soittamassa hakijalle, että ei tarvitse hakea, jään sairaalaan. Jo kesken puhelun haettiin saliin. Leikkausta ei tehtykään päiväkirurgisella vaan "oikeassa" isossa salissa. Välikommenttina tässä kohtaa - jostain syystä jokainen ihminen, jonka kanssa olin siihen mennessä siellä sairaalassa puhunut ihmetteli, että :"Ai, vastako tätä ensimmäistä kertaa leikataan?". Se ei ole kovin mieltä ylentävää kun on pääsemässä eroon jostain mitä on inhonnut liki koko elämänsä ja turhan monesta suusta se toivo rutataan maanrakoon tai alemmas.

No, saliin ja seljälleen, tippakanyyli käteen. Sitten selkäydinpuudutus, joka meni todella huomaamattomasti. Siinä vaiheessa sain myös rauhoittavaa ja olo tasoittui siedettäväksi, mutta ei missään nimessä tyyneksi. Sitten lääkäri saapui ja kertoi heti että aloittaa leikkauksen. Yhdessä vaiheessa aloin tuntea saksimista. Sanoin siitä heti ja sain kipulääkettä sillä sekunnilla. Leikkauksen aikana lääkäri ilmoitii koittavansa saada laitettua tikit, joskin varoitti, että haava todennäköisesti joudutaan avaamaan parin päivän kuluttua uudelleen. Tulehdus- ja uusiutumisriski oli vaarana. Lopuksi kertoi uskovansa saaneensa koko onkaloston pois.

Seuraavaksi minut pyöräytettiin selälleen ja siirrettiin heräämöön. Hoitaja kävi kysymässä ihan viiden minuutin välein onko kipuja. Missään vaiheessa ei ollut, silti sain pariin otteeseen kanyyliin kipulääkettä. Kaksi tuntia olin siellä ja siinä jossain vaiheessa joku varovasti arveli että saatan ehkä, mahdollisesti päästä illaksi kotiin.

Parin tunnin päästä tuli siirto päiväkirurgisen heräämöön. Edelleen koko ajan seurattiin kiputilannetta. Kolmisen tuntia leikkauksesta alkoi jalkoihin palautua tunto ja vähitellen pystyin liikuttelemaankin niitä. Syömistä ja juomista tarjottiin, mutten saanut alas kuin mehukeittoa. Ei siksi, että olisi ollut paha olo, sen verran vaan vielä jännitti ettei tehnyt mieli. Noin tunti ennen kuin päiväkirurginen oli menossa kiinni, minua kävelytettiin varovasti. Lääkäri kävi vielä katsomassa ja antoi luvan lähteä kotiin jos itsestä tuntui että varmasti pärjää. Soitin hakijalle, sain mukaani pinkan sidetarpeita ja iki-ihania verkkopöksyjä :) Myös sain todella vahvat kipulääkkeet (vastaavia olen saanut osastolla ison leikkauksen jälkeen) ja hoito-ohjeet. Vielä kun vaihdoin omia vaatteita päälle, hoitaja kyseli enkö tahtoisi jäädä osastolle.

Ja tähän väliin kehuja. Minusta oli aivan mieletöntä, miten turvallinen olo tällaisella superjännittäjällä oli kaiken sen hoidon ja huolehtimisen keskellä. Jos minusta olisi kiinni niin hoitajat saisivat palkankorotukset tuplana. Moniko meistä pystyisi samaan - hoivaan ja toisesta välittämiseen, fyysisesti raskaaseen nosteluun ja kääntelyyn puhumattakaan siitä että ovat työkseen ja vaapaaehtoisesti tekemisissä kaikenmaailman eritteitten, veren yms kanssa. Mittaamattoman arvokasta on heidän työnsä!

Kestää isältä pojalle.

Kävin juuri selailemassa mitä Google antaa hakusanalle "sinus pilonidalis" suomen kielellä. Mm tämmöinen "tieto" löytyy oikeinkin luotettavan tuntuisilta sivuilta:"Sinus pilonidalis on pakaravaossa sijaitseva hankittu, ei synnynnäinen, ihon alle työntyvä granulaatiokudoksen verhoama käytävä...". Hankittu, ei synnynnäinen?! Suomessa tunnetaan sukuja, joissa sinus pilonidalis esiintyy usein. Minun lapsillani on kaikilla (lapsiparat) sp. Jos sen voi jotenkin itse kohtuaikanaan hankkia niin sitten joo, kyllä.

Maailmalla tälle vaivalle on esitetty kolme syntytapaa.

1. perinnöllinen, fisteli/onkaloston alku on synnynnäinen
2. altistava kudostyyppi, jossa huokoset venyttyvät ja päästävät bakteerit syvemmälle, toistuvat tulehdukset kehittävät onkaloston
3. ihoon "porautunut" ylimääräinen ärsyttäjä, kuten ihokarva tai hius

Oli alku mikä hyvänsä, tärkeätä olisi hankkiutua hoitoon mahdollisimman pian. Jos sp saa rauhassa olla ja kehittyä takamuksen suojissa niin sehän kasvaa kasvamistaan. Jokainen uusi tulehdus, pienikin, kaivertaa onkaloja pidemmälle ja syvemmälle.

Poista kipu, mutta jätä turvotus...

Minun finniä vastaava sinus pilonidalis olikin jotain vähän enemmän, se tänä kesänä tuli selväksi.

Niin kuin aina, ensin tuntui pieni paukama, kipeä ja kova. Sitten alkoi laajentua ja kipeytyä. Alkoi antibioottikuuri. Heti suoraan laajakirjoinen ja 10 päivää. Ja eikun pahenee... Uusi antibioottikuuri vielä vahvempi ja taas 10 päivää. Reseptivapaat särkylääkkeet ei auttaneet, joten sain Burana 800 mg ja Panadol 1000 mg. Ja edelleen pahenee. Jossain vaiheessa tuntui ettei enää ihminen voi olla kipeämpi (tiedän, voi olla, mutta kipu oli kaikkityynni musertava). Särky, repiminen, kuumotus oli aivan jatkuvaa, tuntui kuin häntäluuhun olisi naulattu kymmenen senttisiä rautanauloja. En voinut nukkua, kävellä, maatakaan kuin ihan paikallaan toisella kyljellä. Dieetti tuli kaupan tekijäisiksi, koska kipu teki etovan olon eikä ruoka maistunut. Sitten sain vielä kolmannen hevoskuurin antibioottia sen toisen kuurin kanssa päällekäin. Yhden positiivisen pilkahduksen koin, kun kaiken kitumisen keskellä satuin ohikulkeissani katsahtamaan peiliin. Oon aina kadehtinut tummaihoisten naisten luonnostaan hyppyrimäisiä takamuksia. Nyt minulla oli samanlainen. Mies erehtyi kommentoimaan "ai että niin kuin vitsissä sanotaan, poista kipu mutta jätä turvotus". Ei erehdy toistamiseen. No, mutta tämä kuvaa hyvin sitä miten valtavaksi se tulehdus pääsi. Kummassakin pyllynposkessa oli kämmenen kokoinen kova, musta ajos. Päivystyksessä vihdoin topakka lääkäri määräsi suoraan leikkaukseen ja yllätys, yllätys lisää antibioottia.

Peppuelämää ennen leikkausta.

Kun vertaan omaa peräkylän elämääni muitten peräkyläläisten elämään niin tuntuu, että olen päässyt aika helpolla. Omani on kipeytynyt yleensä muutamia kertoja vuodessa niin että siihen on tarvittu antibioottikuuri. Se on erittänyt usein, mutta ei kovin paljoa (joka kerran haistaa, aina hajun tunnistaa). Koskaan ei ole ehtinyt niin kypsäksi, että olisi avattu. Vuosien varrella opin tunnistamaan omalta kohdaltani ne asiat, jotka aiheuttivat ärsytystä ja tulehdusta. 100% varmasti kipeytyi saunomisesta - kylpeminen, pyöräily, autossa istuminen ärsyttivät myös. Kaverit kävi pulkkamäessä, minä en. Pikkuhiljaa sitä oppi välttämään kaikkea painetta, hankausta, seisovia vesiä, kuumuutta yms. Tänä keväänä jo periaatteessa päätin, että en koskaan mene leikkaukseen vaan elän takamukseni kanssa seurustellen lopun ikäni. Vaan sitten tulehtui niin, ettei yhteiselo tullut enää kysymykseen.

Tieto lisää tuskaa.

Joskus on parempi, ettei tiedä ihan kaikkea! Kun laittaa hakukoneen hakemaan osumia sp:lle, saa tiedonhaluinen etsijä saaliikseen myös koko joukon leikkauskertomuksia. Jollei ole äärimmäisen kylmähermoinen heppu, ne kannattaa jättää lukematta. Meikäläisen hermot ei ole juuri pumpulia vahvemmat josta seurasi se, että lykkäsin leikkausta viimeiseen asti. Ja vielä siellä viimeisessä astikin minut piti taluttaa saliin, jotten olis ottanut jalkoja alle ja rynnännyt sen ihanan leikkauspaidan helmat lepattaen lähimmästä ovesta pihalle. Niissä leikkauskokemuksissa on niin laidasta laitaan elämää ja eksotiikkaa. Toiset pääsevät todella helpolla ja toipuvat nopeasti. Toiset paranevat hitaammin ja käyvät läpi uusintaleikkauksia. Tässä kohdassa on pakko kirjoittaa mitä minut leikannut, ihana, ihana lääkäri sanoi - "Kaikki nämä paranevat. Toisilla se menee pidemmän kautta, mutta ihan kaikki saadaan lopulta hoidettua kuntoon."

Ai mikä? Sinus pilonidalis?

Siinä matkan varrella tapasin ymmärtäväisiä lääkäreitä ja sitten niitä, joitten mielestä antibioottikuurikin on liioittelua. Kohokohtana mainittakoon se hetki kun sp alkoi kipeytyä 3 viikkoa ennen esikoiseni laskettua aikaa ja tk-lääkäri kieltäytyi ottamasta minua vastaan koska "kyseessä ei ole kummoinen juttu eikä ainakaan millään lailla haittaa synnytystä". Onneksi Suomessa on myös kattavat yksityislääkäripalvelut... Uskokaa tai älkää vasta muutamia vuosia sitten kohdalle osui lääkäri, joka antoi vaivalle nimen ja kertoi siitä minulle tarkemmin. Hän myös ihmetteli, miksi ei ole vielä leikattu. Siltä istumalta sain ajan kirurgin arvioon. Samana iltana tietokoneeni sai rouskuttaa hintansa takaisin kun naputin hakusanaksi "sinus pilonidalis".

Sehän on vaan finni!

Ensimmäisen pari, kolme vuotta hain/sain antibioottikuurin aina kun se "paise pakaravaossa" alkoi ilmoitella itsestään. Kertaakaan lääkäri ei sen kummoisemmin kertonut mikä vaiva tämä on, miten sen kanssa pitäisi elää tai miten sitä voisi hoitaa muuten. Kunnes sitten äitini oli jostain kuullut, että sen voi leikata! Voi veljet ja veljenpojat mikä riemu-uutinen!!! Sen voi leikata! Siitä pääsee eroon! Sen kanssa ei tarviikaan kitua lopun ikäänsä! Ei kun luuri käteen ja lääkäriaikaa varaamaan. Terveyskeskuslääkärin pakeilla kävin ja voi taivas miten olin maassa kun sieltä pois läksin. Lääkäri tökki ja rutisteli häntäluun päältä ja totesi "tämähän on tässä vähän kuin pieni finni, ei sitä kannata leikata, uusii kuitenkin vähän ajan päästä siitä vierestä". Ai finni, jaa, aha... Edelleenkään sitä ei selitetty sen tarkemmin. Kunhan nyt sitten tunsin itseni turhan valittajaksi ja vähän tyhmäksikin. Ja täytyy tässä nyt sekin pointti lisätä, että vähän alle/päälle parikymppisenä ainakaan minulle ei ollut mitenkään kovin helppoa joutua pyllistelmään ventovieraille ihmisille.

Kuinka paljon takapuolensa kanssa voikaan seurustella?!

Jos on yhtä arka menemään leikkaukseen kuin minä niin seurustelusuhde voi kestää yli 15 vuotta. Ja uskokaa pois, se on ihan liikaa...

Ensimmäisiä kertoja häntäluun tienoo kipeytyi ehkä siinä 18 ikävuoden tietämissä. En osannut lähteä lääkäriin, kun oli vain vähän kipeä ja meni sitten aina itsestään ohi. Tulihan se sitten sekin päivä kun kipeytyi niin, etten tiennyt miten päin olla. Koitin siinä sitten pyllistellä peiliä kohti ja varovasti kurkata mikä niin kipeää tekee. Siltähän se näytti kuin olisi tumman sininen luumu istutettu häntäluun päälle. Pakko oli lääkäriin lähteä ja sillä reissulla koin ensimmäisen niistä hilpeistä hetkistä kun lääkäri tokaisee kättelyn jälkeen "istu ole hyvä" :))) Diagnoosi oli nuorelle naiselle korvia särkevä "paise pakaravaossa". Sain reseptin antibioottikuuria varten ja ajattelin asian olevan pian sillä selvä. In my dreams! Antibiootit vaikutti yhtä paljon kuin jenkki-purkka ja kipu vain paheni. Kuuri loppui ja uudestaan lääkäriin. Tuli entistä ankarampi kuuri antibioottia ja sillä vihdoin asettui. No, nythän sen tiedän, että aika monta antibioottikuuria oli vielä edessä.

Karvape**seinen ukonjurrikka!

Kirjoitan tästä hyvin yleisestä takamusten ahdinkotilasta täysin maallikkona, mutta ahkerasti itseoppineena. Edelleen jopa tämän kanssa ammatikseen työskentelevät ovat vähän ulalla mistä on kyse. Vastoin vallalla olevia käsityksiä siitä minkälaisilla ihmisillä sinus pilonidalis esiintyy, EN ole mies, en lihava, en persauksestani karvainen, en likainen, en tee istumatyötä, en hikoile runsain mitoin, enkä ole loukannut häntäluutani. Tässä muutamia esimerkkejä siitä mitä ominaisuuksia tähän liitetään...

You are one big pain in the but >:(

Sinus pilonidalis - kuin kirosana. Varmasti jopa jokainen suomalainen on kuullut englannin kielisen sanonnan "like pain in the but". Kellä tämä sp on tietää, ettei tuon pahemmin voi enää toiselle sanoa.