Myönnettävä on, jännittää. Öisin kelaan mielessäni edellisiä leikkauksia ja leikkauksien jälkeisiä päiviä.
Vaikka aiemmin jo epäröin, OLEN menossa leikkaukseen. Kiitos kaikille, jotka ovat kannustaneet menemään ja hoitamaan asiaa kohti sitä hetkeä kun tuo hemmetin riesa on saatu pois.
Leikkaus tehdään tosiaan päiväkirurgisella, iltapäivällä pitäisi päästä pois.
Edelleen minua kaihertaa se, että tämä "uusi" lääkäri ei olisi halunnut leikata. Vastentahtoisuus ei saisi vaikuttaa hänen työhönsä salissa, mutta entä jos vaikuttaakin? En voi kuin ihmetellä miksi hän halusi lyödä hanskat tiskiin kun taas edellinen lääkäri on niin vahvasti ollut sen kannalla, että vaiva kannattaa ja pitää hoitaa pois. Ai juu, se pitää muistaessa kertoa, että tämä nykyinen lääkäri syytti lemmikkieläimiä, siis hän oli sitä mieltä että vaiva johtuu karvaisista lemmikeistä :-0
Kävin tänään lueskelemassa kansainvälisillä keskustelufoorumeilla sp-tarinoita. Aika hurjia juttuja. Jotenkin kaikkein pahimmilta tuntuu ne, joissa on tehty ensimmäinen leikkaus murrosiässä ja ja vaiva uusii kolmenkympin tietämissä. Onpa heitäkin joilla se uusii ja uusii ja uusii ilman kummempaa taukoa. Aika masentavaa luettavaa. Se mihin kiinnitin erityisesti huomiota oli se, että naisia oli valtavan paljon. Äkkiä arvioiden jopa paljon enemmän kuin miehiä! Tässä taas torppaantuu se käsitys, että tämä olisi jollain tapaa vain miehille varattu vaiva :)
Mutta se täytyy sanoa, että kyllä minuu ihan suoraan sanoen taas vituttaa ja aika ankarasti.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Pitkään olen seurannut blogia ja nyt voin todeta että yhtä syvällä olen kuin muutkin...aluksi kuvittelin olevan nopeasti ohi...toisin kävi. Tässä lyhyesti tarinani: olen 23-v nainen, ensimmäinen paise v.2008--> avaus ja avohoito (n.2kk). Oireilu alkoi reilu puolen vuoden kuluttua ja pääsin ilokseni leikkaus jonoon odottamaan isompaa operaatiota. v.2009 jossain vaiheessa pääsin vihdoin leikkuu pöydälle...iso poisto ja haava umpeen...tulehtui 5 päivän päästä ja revittiin auki. Tästä eteen päin jälleen avoihoito ja sorbactit yms, kaikille vrmaan tuttu juttu :). Näytti jo hetke hyvältä, kunnes perä alkoi taas erittämään jotain kudosnesteen/mädän sekaista. Toinen leikkaus edessä siis. Elokuussa 2010 olin toisen kerran lekurin pöydällä. Tällä kertaa hieman pienempi poisto ja haava umpeen. Kirurgin kanssa oli ennen leikkausta puhetta, että jätettäisiin auki, mutta oli niiiiin helkutin tyytyväinen loppu tulokseen että muutti mieltään kun leikkaus oli loppu suoralla. Varmaan jo arvaattekin, kumarran syvään ja kiitän kauneimmin kun n.1kk myöhemmin kuulin leikkauksen edelleen epäonnistueen...jonkin sortin fisteli lähtee edelleen pakaravaosta kudokseen. Kolmatta leikkasta odotellessani alue kerrytti eritettä leikkaus-alueelle ja haava repesi joulukuussa 2010, juuri pikkujoulu aikaan. Paljon oli tavaraa kertynyt muutamassa kuukaudessa. Taas mentiin sorbact-nauhalla. Tähän mennessä laskin jo käyneeni kaikki operaatiot yhteen laskettuna noin vuoden haava hoidoissa, on tullut hoitotädit kovin tutuiksi. Tammikuun alussa 2011 koitti kolmas leikkaus, joka toteutettiin "uudehkolla"? Bascom 2 -menetelmällä. Olen yrittänyt lukea leikkausmenetlmistä, mutta kovin vähän suomeksi...kielitaito kun hieman huono, niin vaikea päästä sisään asian ytimeen vieraalla kielellä. Helsingistä tuli vanhempi seniori johtamaan leikkausta ja olin kovin toiveikas, tämä tuntuisi jo siltä että alkaisi kolmen vuoden piina loppumaan...KUNNES!!! Nyt kolme päivää ollut kuumetta ja tänään soittelin leikkaavlle kirurgille ja näytille samantien. Päivästävän painellessa leikkaus-aluetta alkoi haava vuotamaan ja märkää alkoi tulemaan pihalle, tällöin tuli myös minulle itku...KOLMAS leikkaus mennyt päin sitä itseään. Päivystävä kirurg soitti vanhemmalle gastrokirurgille ja sain lähetteen plastikkakirurgin arvioon, puhetta oli ollut kuulemma plastiikkakirurgisesti vaativasta leikkauksesta, jossa tehdään/muotoillaan ns. kieleke, eikä onkaloita näin pääse muodostumaan. Aikaisemmin joku kirurgi puhui, että tässä leikkausessa kudosta otettaisiin jalasta ja parantumis-aika on huomattavsati pidempi...muilla kokemusta tästä??
Kiitän ja kumarran tarinansa jakaneita. Jotenkin helpottaa lukea "kohtalon tovereiden" kertomuksia, jotka ovat myös pitkään taistelleet vaivan kanssa. Kovasti ei helpota jonkun myötä tunto, kun kertoo itsellää olleen pieni paise joka parantunut kerta avauksella. Tämä vienyt suuren osan ajasta viimeise kolmen vuoden aikana ja epätietoisuus tulevasta tuntuu pahalta. Kesäsijaistukset (olen siis opiskelija) yms on jo sovittu ja tällä hetkellä leijun epätietoisuudessa, mikä on tilanteeni viikon päästä, entä kuukauden?
Luin joltain palstalta, "ettei kyse ole onneksi syövästä ja sen puolesta olkaa kiitollisia. ". Toisinaan vaan tämä ottaa psyykkeen päälle, loppuuko kierre koskaan? Juuri kun pääset jaloille, kuulet huonoja uutisia. Tänään fiilis vain niin maassa, huomenna varmaan jo parempi päivä.
Eipä ole sinuukaan helpolla päästetty :/
Mun on pakko tarttua tuohon "ei ole syöpä"-kommenttiin. Ehkä siksi särähti niin pahasti kun tuli mieleen lääkärini kommentti "eihän nämä ole henkeä uhkaavia".
Minulla (niin kuin varmasti suurimmalla osalla meistä) on lähipiirissä muutama syövän sairastanut henkilö. Kun heillä on todettu syöpä, hoidot on aloitettu mahdollisimman pian, he ovat saaneet asianmukaisen "vakavan" kohtelun, he ovat saaneet masennuslääkkeet että sairastaminen ei tuntuisi niin pahalta. Hoitoajat ovat olleet 6 viikosta 1,5 vuoteen. Hoitojen loputtua heitä seurataan, kuvataan ja syynätään tasaisin väliajoin.
En todellakaan halua vähätellä syöpää tai syöpää sairastavia, mutta se minuu korpeaa että miksi tätä meidään vaivaa on lupa vähätellä, jopa lääkäreiden.
Pahimmillaan sp leikataan kerta toisensa perään, se aiheuttaa kipuja ja tätä surullisen kuuluisaa "vitutus maximusta", lääkärikäyntejä kertyy lukemattomia. Itse sain tosiaan ensimmäiset 15 vuotta kuulla tätä "ei finnejä hoideta" -kohtelua ja nyt kun katson elämää taaksepäin niin kyllähän se on rajoittanut elämää. Kuvitelkaa esim tilanne kun olet luennolla ja takamus ratkeaa erittämään hirveän hajuista märkää ja tottakai joku ehtii kommentoimaan hajua. Entä kun synnytyksen lähestyessä takapuoli paiseutuu eikä lääkäri ota edes vastaan vaan kommentoi "ei vaikuta synnyttämiseen millään lailla". En voi olla miettimättä onko yhdellekään keuhkosyöpäpotilaalle tokaistu "ei vaikuta juoksusuoritukseen, mene vain maratooniin". Jos ja kun elämään mukaan tulevat lapset, asiat mutkistuvat lisää jos pyrkii välttelemään yleisiä vessoja, luonnonvesiä, kylpylöitä, pyöräilyä... Lista on loputon.
No, tuo nyt oli taas hyvin kärjistetysti kirjoitettu ja syöpähän on henkeä uhkaava tila, mutta hyvällä tahdolla voitte ymmärtää pointtini. Tämä on yleinen vaiva, ja se usein todellakin VAIVAA. On heitäkin jotka sillä yhdellä leikkauksella selviävät ja olen vilpittömästi onnellinen heidän puolestaan.
Tilitys jatkukoon toisella kertaa, arki kutsuu vielä hetken ennen seuraavaa leikkausta ja sairaslomaa :)
Lähetä kommentti